Sä pääset aikaan suurempaan
Sä haluat pois,
sä haluat pakoon
Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää
Sä haluat pois,
kun et pystykään,
kaikkeen mitä pitää yrittää
Te tartutte toisiin nyt niin kuin kieli kylmään rautaan
Nyt mä ajattelen mut ääneen sano en,
että sut on kevyempi kantaa hautaan
Tää turruttaa tunteen,
ja tää vie tehon
Ne samat sanat kuulit aina päivittäin
Koin hennon otteen,
näin väsyneen kehon
Pelkäsit liian liian paljon ystäväin
Olit kaunis kuin tiikeri,
jonka raajoja koristi,
viivat viivojen perään
Ja mä tahdon uskoa,
että ois vielä toivoa,
joka aamu kun herään
En taida pystyä sanomaan mitään. Mulla on hyvin vaikea ja raskas vaihe elämässä menossa. Oon ihan voimaton,häpeissäni,surullinen,peloissani,masentunut,turtunut. Mun mahassa kasvaa ihmisen alku, josta aion luopua. Ja tulen olemaan koko loppuelämän ihan erilainen ihminen,äitienpäivät ei enää koskaan ole samanlaisia. Ne on surullisinta mitä elämässä tiedän. Mitä jos? .. Millainen hän olisi? Minulla on mahdollisuus,mutta riistän sen itse omasta tahdostani. Onko tämä vastuutonta vai vastuullista? Riittääkö mitkään perustelut tällaiseen tekoon? Voinko minä valita itseni todella hänen sijastaan? Joka kerta kun kuulen sanan joka alkaa ä:llä, sydäntä vihlaisee niin syvästi ja pahasti kuin vain ikinä koskaan on mahdollista. Itken,itken,itken ja itken... sitten vain olen,olematta,tunteiden myrskyssä,jossa en enää erota päällimmäisintä tunnetilaa. Ajan sanotaan parantavan, parantaakohan se tässä tapauksessa ikinä? Onko se edes sallittua minunlaiselleni,en ansaitse sitä enkä mitään muutakaan enää.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti